Nuoruudesta ja nuorista on tullut ongelma ja tauti, joka pitää parantaa. Perussuomalaisten kohupoliitikko Teuvo Hakkarainen haluaa pakottaa työttömät nuoret työhön ilman palkkaa. Lukemattomat suuremmat ja pienemmät tahot pohtivat, kuinka tämä yhteiskunnallinen syöpä parannetaan.

Hakkarainen perustelee ideaansa sillä, että kokeilun seurauksena saattaa syntyä pysyviäkin työsuhteita ja että tavoitteena olisi pitää nuori kiinni työelämän käytännöissä. Minua ihmetyttää, mikä tekee nuoresta työttömästä vähemmän palkan arvoisen kuin aikuisesta työttömästä? Entä millaista ammattiylpeyttä ja itsensä arvostamista opettaa palkatta työn tekeminen? 

Nuorena aikuisena janosin elämää. Halusin uusia kokemuksia, toimivia ihmissuhteita, löytää oman alani ja elää normaalia elämää. En usko, että tämä on paljonkaan muuttunut nykynuorten kohdalla. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, joilla on vain vähemmän elämää ja kokemuksia takana kuin meillä vanhemmilla. Nuoruudesta pitäisi olla lupa nauttia, sillä silloin katkeruus ei ole vielä tarttunut ja energiaa riittää.

Millaista häpeän leimaa työttömät nuoret joutuvat kantamaan? Kuka kehtaa ääneen myöntää olevansa juurikin yksi niistä, jotka on nostettu näkyvimmäksi oireeksi yhteiskuntamme heikosta työllisyystilanteesta? Kuinka nuoriso nousee tästä jaloilleen, kun häpeä saa piiloutumaan? Mikä on ymmärryksen taso valtakunnallisella tasolla kun ei ymmärrä omaakaan tilannettakaan? Kuinka tietoinen olit itse yhteiskunnan kiemuroista 20- vuotiaana? 

Vaikeuksien ja ongelmien sijaan voisimme keskittyä vahvuuksiin ja perustarpeisiin, joita jokaiselta nuorelta löytyy. Heikon talous- ja työllisyyskauden ajan voisimme kehittää toimintoja, jotka tukevat positiivisella tavalla nuoria ja antavat mahdollisuuden kehittämään osaamistaan tulevia vuosia varten. Tulisi olla tarjolla mielekästä tekemistä, jonka kautta on mahdollista, häpeän sijaan, tavoittaa meille kaikille tärkeän tunteen jossakin osana olemisesta ja oman paikkansa löytämisestä maailmassa.

Maapallomme kiertää väsymättä aurinkoa. Tämä näkyy meillä vuosilukuina, syntymäpäiväjuhlina ja naururyppyinä. Hääpäivinä ja kalentereina. Suonikohjuina ja lyhenevinä askeleina. Lupana ajaa autoa, jäädä eläkkeelle ja vierailla alkossa. Merkkipaalut vuosien varrella rytmittävät elämäämme ja antavat muistoille kultaiset reunukset.

Ihmiskeho ja -mieli reagoivat kumpikin aikaan eri tavalla. Keho kertoo ajasta. Me kaikki tiedämme, kuinka se kohtelee ikääntyvää lihaa, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Joidenkin geenit ovat ohjelmoineet kehon niin, että elon tie jää lyhyeksi. Toisilla tien loppua ei tunnu koskaan tulevan, vaikka itse niin toivoisi. 

Mieli kokee ajan. Sillä ei ole rajoituksia tai viimeistä käyttöpäivää. Moni iäkkäämpi kokee olevansa poikanen tai tyttönen, ainakin osittain. Tällainen kokemus on hyvin tavallista. Kertooko se sitten kypsymättömyydestä, kyvyttömyydestä kantaa vastuuta vai vain halusta säilyttää mielen nuoruus ja jonkinasteinen viattomuus ja avoimuus, en tiedä. Mutta on armeliasta, että kehon rajallisuuden rinnalla meille on suotu  mahdollisuus mielemme sisällä olla juuri sen ikäinen kuin itse kokee olevansa.

Lapset toimivat monen muun roolin lisäksi ajan mittareina. Heidän kauttaan kuljetaan muistojen polkuja ja peilataan niitä omiin kokemuksiin. Äitien mielissä lasten ja heidän oma elämänsä ovat erottamattomia, sillä napanuoran katkettua syntyi henkinen, katkeamaton nuora. Lapset muuttuvat ja kasvavat pienen ajan sisällä valtavasti. Tämä toimii meille kaikille konkreettisena esimerkkinä ajan väsymättömästä ja armottomasta eteenpäin kulusta. 

Ainakin vielä on väistämätöntä, että kehomme aika on rajallinen. Toki taukoamatta etsitään nuoruuden eliksiiriä ja kuolemattomuuden reseptiä. Haluttaisiin elää ikuisesti tai ainakin huomattavasti pidempään kuin nykyihmiselle on tavallista. Minä mietin, miksi niin moni haluaa tätä? Olisiko elämäni parempi tai onnellisempi, jos eläisin sata vuotta kauemmin? Saavuttaisinko jotakin upeaa, mitä en seitsemänkymmenen vuoden sisällä saavuttaisi?

Minun mielestäni laatu korvaa määrän. En usko, että ihminen kuolisi sen onnellisempana, jos hän eläisi huomattavasti pidempään. Oleellista ei ole se, kuinka kauan elät, vaan se, kuinka elät. Nykyajan kiire, tehokkuus ja nopeus syövät aikaa tavalla, joka vähentää meiltä tietoista elämistä. Päivät toistavat toisiaan ja aika juoksee. 

Jotta saisit ajan kävelemään rinnallasi, tule tietoiseksi kaikesta; kotimatkasta ruuhkassa, kupista omenateetä, hampaiden harjauksesta. Ystävän halauksesta, voimistuvasta tuulesta, käynnistä postilaatikolla. Puusaunan tuoksuista, täydestä jääkaapista, öisestä painajasta. Sillä nämä kaikki ovat sitä elämää, jota elät. Vuodesta vuoteen, syntymäpäivästä seuraavaan ja maan kierrosta aurinkomme ympäri, uudestaan ja uudestaan. 

Puut saavat vihreää hipiäänsä ja tuulet ovat lämmenneet. Sade tulee vetenä ja maa imee sen. Linnut iloitsevat ja availevat innoissaan ääntään. Mieleeni hiipii kysymys "Kuinka ihmeessä olen jaksanut taas yhden pitkän talven?" Mutta tässä ollaan, hengissä, ja enemmän kuin valmiina kesän antimiin.

Suomi on vaikea maa asua kesäihmisen, niinkuin itseni. Tuntuu kuin pidättelisin henkeä sen nelisen kuukautta, kun pimeys, kylmä ja lumi hallitsevat päiviämme. Kietoudumme lämpöisiin palttoisiin ja kadotamme hymyn. Tunteet ovat horroksessa, yritämme vain jaksaa talven.

Kevät on vaikeaa aikaa monelle. Kun sielu viipyilee tummissa vesissä, tuntuu kevään armoton auringonvalo tikarin pistoilta niin mieleen kuin kehoonkin. Hämärässä saa luvan kanssa synkistellä ja huijata itseään pölyn määrästä. Kevään säteet painostavat ulkoilemaan, pesemään ikkunat ja olemaan ihmisten ilmoilla. Pahimmillaan painostus käy niin raskaaksi, että tulevaa kesää ei enää nähdä.

Kesä on minun parasta aikaani. Riisun talven ja kaivan kaapista hameet ja lahkeettomat housut. Vaihdan patterin tuulettimeen. Pakkaan kaiken talvesta muistuttavan näkymättömiin. Tulee nälkä jäätelöä. Lähden ovesta katsomatta säätiedotusta.

Kesä on kaunis. Kukkakedon ääressä ymmärtää vain heinäsirkkojen sanoman. Aurinko ei hylkää yöksikään. Laineet hyräilevät tasaisesti ja koskettavat hellästi upottaessani jalat järven syleilyyn. Kesäsade ruokkii luonnon ja saa haukkomaan hapekasta ilmaa. Kaiken helppous on jumalattoman nautinnollista ja se loppuu aina liian aikaisin.

Lapsuuden kesälomat ovat saaneet kultaiset reunukset. Kuinka huolettomana sitä leikki metsissä ja eli järvissä. Kuinka välitöntä oli kaveruus ja yhteiset salaisuudet. Kuinka unohtumatonta polkupyöräilyt illansuussa, kun hiukset olivat märät uimisesta ja kukkien tuoksut katosivat yhtä nopeasti kuin olivat minut tavoittaneetkin. Ei ollut huomista sadepäivää eikä lisääntyvää pilvisyyttä. Kesä oli aina läsnä.

Haaveilen elosta lämpöisessä maassa kun talvi on pahimmillaan. Itse asiassa haaveilen siitä jo ennen lumia. Ehkä tulee vielä rakkaus ja sen myötä mahdollisuus toteuttaa tämä unelma. Yksin en uskalla enkä halua lähteä. Haaveilen myös lumettomista talvista. Ja talvesta ilman pakkasta. 

Mutta kesällä en, sillä se on aikaa hetkessä elämiseen sekä pienistäkin seikoista nauttimiseen. Täytän talvella tyhjentyneet akut elämänilolla ja elämänhalulla.  Imen viimeisimmätkin helteet itseeni ja tallennan ne muistiini. Ja toivon, että jaksan taas yhden pitkän talven.

Meille mielenterveyskuntoutujille nykyajan työmaailma asettaa suuria haasteita: pitäisi olla moniosaaja, painetta ja kiirettä sietävä sekä mahdollisimman joustava. Tästä johtuen työelämä tuntuu usein jopa tavoittamattomalta ja aivan liian haasteelliselta. Entisaikoina oli olemassa erilaisia suoritustason sekä suojatyöpaikoiksi kutsuttuja töitä, joita myös osatyökykyiset pystyivät tekemään. Nykyään näitä ei enää ole olemassa.

Itselläni on kovin kirjava työhistoria. Pisin työsuhde minulla on ollut Postiin, jossa toimin postinjakajana lähinnä autoreiteillä 3,5 vuotta. Työllä oli minulle aina valtava merkitys ja se määritteli pitkälle sen, kuka olin. Työntekijänä olin tunnollinen, täydellisyyteen pyrkivä ja yliherkkä esimerkiksi kiireelle ja työilmapiirille. Joten ei ollut yllätys, että työuupumus iski minuun.

Psyykkisen sairastumisen jälkeen  jouduin jäämään pois työelämästä ja etsimään itselleni uuden identiteetin. Hain vuosia vastauksia kysymykseen, onko minulla merkitystä kun en pysty olemaan työelämässä. Olin kasvanut perheessä, jossa kova työnteko määritteli ihmisen arvon. Tämä arvomaailma eli minussa pitkään vielä sairastumisen jälkeenkin.

Aikoinaan arvostettiin suuresti ajattelijoita ja filosofeja, joiden hommaa oli maailmanmenon pohtiminen ja elämää suurempien totuuksien oivaltaminen. Tällaisia henkilöitä olivat Antiikin Kreikassa muun muassa Sokrates, Aristoteles ja Platon. Nykyajan kovat arvot tappelevat tiukasti tällaista työnkuvaa vastaan. Tehokkuus ja jollakin mittarilla mitattavat saavutukset hallitsevat ja erilaiset ajattelijat ovat laiskoja ja "oikeaa työtä" vailla. 

Pitkäaikaista työkykyä silmällä pitäen tänne Pohjolaankin olisi hyvä saada päiväuni- ja lepomahdollisuus keskellä työpäivää. Esimerkiksi Espanjassa vietetään perinteisesti iltapäivisin siestana tunnettua lepoaikaa. Viisaat sanovatkin, että ihmisillä on jopa geneettinen tarve siestaan. Tätä eivät tietenkään materiaalisia arvoja kunnioittavat yritykset tahdo tunnustaa.

Olen vuosia tehnyt kovasti hommia itseni kanssa, jotta tuntisin olevani arvokas ilman työtäkin. Pikkuhiljaa olenkin tavoittanut sen totuuden itsessäni. Tästä huolimatta pakoilen edelleen ruokakaupassa, jos entinen työkaveri tai kouluaikainen ystävä sattuu sinne samaan aikaan. Koen nolona, että en ole kyennyt olemaan työelmässä vuosiin. Olen siis saavuttanut tässä asiassa rauhan itseni, mutta  en ulkomaailman kanssa - ainakaan vielä.

Jokainen, joka siihen aikaan jotakin tajusi, muistaa elokuvan Pretty Woman. Se rantautui Suomeen kesällä 1990, jolloin olin 14- vuotias. Moni muistaa sen suosittuna hittielokuvana, jonka jälkeen viimeistäänkin kaikki tytöt, ja naisetkin, haaveilivat prinssistä valkealla limusiinilla. Minä muistan elokuvan ihan muista syistä. Nämä syyt vaikuttivat teininä niin omakuvani kuin seksuaalisuutenikin muodostumiseen.

Menimme katsomaan elokuvaa isosiskoni ja hänen ystävänsä kanssa. Leffan saavuttaessa ensimmäisen seksikohtauksen, tunsin jotakin yllättävää reidelläni. Vieressäni istuva keski-ikäinen mies oli juoksuttanut kätensä yläreidelleni ja puristi sitä. Tajuttuani tapahtuneen, pökkäsin miehen kättä kyynärpäälläni ja hän vetäisi oman kätensä pois. Samalla sekunnilla hän nousi ja lähti kävelemään elokuvateatterista ulos.

Vasta elokuvan loputtua, kerroin pihalla tapahtuneesta isosiskolleni ja hänen kaverilleen. Asia ohitettiin naurulla ja huumorilla eikä siihen palattu. Mutta vanhempana minua alkoi harmittamaan, että en pitänyt puoliani tavalla, johon minulla olisi ollut oikeus. Olen myös ymmärtänyt tapahtuman luoneen turvattomuutta ja tunnetta omasta kykenemättömyydestä hallita koskemattomuuttaan.

Tuo ei ole ainoa kerta, kun olen nuorena tai nuorena aikuisena joutunut kohtaamaan miehiä, jotka ovat lähestyneet tai kohdelleet minua seksuaalisuutensa kohteena minun kustannuksellani: minua on törkeästi lähennelty vanhan perhetutun puolesta, yritetty puoliväkisin maata kanssani työpaikalla, vieras mies on onanoinut kotiovellani ja minulta on haluttu ostaa käytettyjä pikkuhousuja ja virtsaa. Nämä tapahtumat ovat langettaneet seksuaalisuuteni ylle likaisen ja ällöttävän leiman sekä kasvattaneet häpeää.

Naisten seksuaalisuus koostuu fyysisten tekijöiden lisäksi erilaisista tunne- ja ajatusmaailman tekijöistä. Se on kokonaisvaltainen kokemus verrattuna miesten suhteelliseen virtaviivaisuuteen. Myös se, miten nainen kokee ulkonäkönsä, vaikuttaa suoraan siihen, miten hän kokee seksuaalisuutensa. Kun on tyytyväinen itseensä ja kokee olevansa arvokas ja hyväksytty, tuntuu seksuaalisuuskin luonnolliselta osalta omaa itseä ja on helppo sekä antaa että saada läheisyyttä. Mutta ei tarvita kuin pieni negatiivinen välikohtaus tai kommentti väärässä kohdassa väärään aikaan, ja sen vaikutusta korjataan pitkään- puhumattakaan vakavista seksuaalirikoksista.

On jo kauan tiedostettu, että teinitytöt ottavat mallia ulkonäköasioiden suhteen naistenlehtien epätodellisilta malleilta. Usein he myös perivät äideiltään ikuisen laihduttamisen ja itseensä tyytymättömänä olemisen - mallin. Tästä elävän elämän esimerkkinä eräs normaalikokoinen 7- vuotias tyttö katseli itseään peilistä ja sanoi minulle: "Mä oon kauhee läski!" Jossakin oli menty pahasti vikaan.

Tytöt ja naiset lähes poikkeuksetta käyttävät kaunistautumiseen vähintäänkin niitä keinoja, joita on helppo toteuttaa: hiuslisäkkeet, tekoripset, geelikynnet, hiusvärit, lävistykset, meikit, pedikyyrit, muotoilevat alusvaatteet ja monet muut. Mutta myös Suomessa yhä useammin hypätään sen junan kyytiin, jossa haetaan huomattavaa muutosta omaan ulkonäköön kuten eri täyteaineet ja muut pistokset, tekorinnat ja muu plastiikkakirurgia, rasvaimu, huulten rajan ja kulmakarvojen tatuointi. Suuren maailman meininki on siis saapunut Pohjolaankin.

Sekä pienempien että suurempien toimenpiteiden tavoite on loppujen lopuksi näyttää luonnollisen kauniilta, vaikka luonnollisuudella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Haetaan parempaa itsetuntoa ja kykyä rakastaa itseään keinoilla, jotka eivät koskaan pysty täyttämään tyhjyyttä ihmisen sisäisessä maailmassa. Haetaan ulkonäköä, joka korostaa naisen seksuaalisuutta, muttei kuitenkaan haluta, että vastakkainen sukupuoli kiinnittää siihen liikaa huomiota. Haetaan ulkonäköä, jolla kehtaa olla ilman vaatteita valot päälläkin. Haetaan jotakin, jota ei koskaan saavuteta.

Mielestäni kaikkein arvokas matkaeväs, jonka kotikasvatus ja perhe voivat tarjota, on terve itsetunto. Suomalaisilla kun se on tunnetusti muutenkin keskivertoa heikompi. Meillä kuten muissakin länsimaissa on tavallista, että suurin osa naisista elää elämänsä läpi olematta koskaan tyytyväisiä painoonsa tai ulkonäköönsä. Tämä heijastuu suoraan oman seksuaalisuuden kokemiseen ja itsensä häpeilemiseen. Terve ja vahva itsetunto on korvaamaton voimavara maailmassa, jossa muutos on pysyvä olotila eikä itsestään saisi tykätä, ainakaan liikaa.

Kuulostanko elämässään katkeroituneelta ja kyynistyneeltä naiselta, joka tarpeeksi iskuja vastaanottaneena haluaisi tuomita miessukupuolen vähintäänkin kuun kiertoradalle?  Kyllä kuulostan. Ja myönnettäköön- ajatus ei ole aivan perusteeton. Sana joka kuitenkin paremmin kuvaa tuntojani on turhautuminen. Turhautuminen parisuhteiden ylettömään monimutkaisuuteen riitoineen ja pettymyksineen. 

Ihmisluonto ajaa meitä parisuhteeseen niinkuin tikanpojan puuhun. Haemme jokainen jotakin: partneria jonka kanssa jakaa arjen, joka ymmärtää meitä, joka luo turvallisuutta tai johon rakastumme silmittömästi. Rakastuneena kun kaikki on vaaleanpunaista ja yksinkertaista- kunnes maailma räjähtää ja ryvemme saastaisessa, harmaassa pohjamudassa. Jokainen sydämensä murtanut taatusti muistaa miltä se tuntui.

Samana vuonna kun kulttielokuva Pretty Woman tuli ulos, vuonna 1990, julkaistiin kirja Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. En voisi olla enempää samaa mieltä kirjan kanssa. Sen mukaan puhumme käytännössä eri kieltä ja aivomme käsittävät saman asian täysin eri tavalla. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen sanonut ystävilleni, että olemme eri rotua kuin miehet.

Oman kokemukseni mukaan kommunikaatio on parisuhteessa yksi haastavimmista seikoista. Eikä ihme, kun ajattelee kehityskaariamme: Pikkutytöt leikkivät barbeilla ja kehittelevät  niiden ympärille kokonaisen tarinan, jota puhua pälpättävät. Poikien leikit taas ovat täynnä "pum!", "kräk!" ja "tudum!"- efektejä, kun autot ajavat kolareita, HeMan riehaantuu ja leikkimiekat viuhuvat. Kun tytöt kirjoittavat päiväkirjaa ja juttelevat salaisuuksistaan, pojat ilmaisevat itseään urheilemalla ja kisaamalla kavereiden kanssa.

Parisuhteessa tullaankin monasti siihen lopputulemaan, että kommunikaatio on saatava toimivammaksi, jotta suhde voisi jatkua. Useimmiten tätä vaatii suhteen nainen- yllätys yllätys. Elävänä esimerkkinä omien kokemusteni arkistoista voisin kertoa tilanteen, jossa olen halunnut oppia tuntemaan toisen ja päästä hieman hänen sielunmaisemaansa kiinni. Tästä johtuen olen kysellyt paljon kysymyksiä, jolloin mies on ajatellut: " Mikä hemmetin kuulustelu tää oikeen on ja koska tää loppuu!!" En ihmettele lainkaan, että puolet avioliitoista Suomessa päättyy eroon.

Olen monasti pohtinut, missä vaiheessa kaikesta tulee niin monimutkaista? Milloin hempeät kädestäpitelyt kääntyvät mustasukkaisuusdraamoiksi? Uskoisin silloin, kun suhde muuttuu fyysiseksi. Silloin alkaa tunteiden myllerrys ja kommunikaation haasteet. Siinä se onkin se kymmenen penniä, että joku keksii kielenkääntölaitteen, jonka avulla naiset ja miehet alkavat todella ymmärtämään toisiaan. Hei- ei ollenkaan epärealistinen ajatus nykypäivän teknisellä osaamisella. Tarvetta ainakin olisi.

Kasvatuskulttuurimme on elänyt paljon. Ruumillisesta kurituksesta mentiin vapaaseen kasvatukseen ja nyt on yritetty löytää kultaista keskitietä. Ajan- ja energianpuute määrittelevät perhe-elämää. Lapset ja nuoret jäävät monasti vaille huomiota, kuuntelua ja yhteistä aikaa vanhempien kanssa. Tällöin tärkeimmät elävät esimerkit elämäntaidoista jäävät saamatta.

Mitäs mieltä olette: Onko elämän kannalta tärkeämpää osata Nuijasodan seitsemän taistelua vai osata olla herrasmies? Entä onko tärkeämpää osata kemiallinen kaava vai se,kuinka käyttäytyä sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla eri tilanteissa? Epävarmuus omista sosiaalisista taidoista johtaa etenkin nuorison helposti vetäytymään, syrjäytymään ja erakoitumaan.

Ehdottaisin siis kouluihin uutta ainetta nimeltään Elämäntaidot: Opetellaan itsetuntemusta ja itsetunnon kohentamista. Harjoitellaan äänenkäyttöä ja esiintymistaitoja. Opetellaan kuinka käyttäydytään ja puhutaan iäkkäämpien ihmisten kanssa ja julkisissa kulkuneuvoissa. Opetellaan herrasmiestaitoja laidasta laitaan. Nuorille neideille kerrotaan kuinka herrasmiehen käytös osataan ottaa vastaan. Parisuhteen ja perheen perustamisen perusasioita olisi myös hyvä käydä läpi.

Hieman vanhempana läpikäydään tylsempiä mutta tarpeellisia asioita: verokortti, veroprosentti ja sen muuttaminen, veroilmoitus. Harjoitellaan matikan tuntien rinnalla, miten lasketaan nopeasti alennusmyyntihinnat kuten -20% ja -70%. Tutustutaan kauppojen perustuotteiden hintoihin ja hintavertailuun yleensä. Peruspalkkoihin, työttömyyteen ja KELAan liittyviin seikkoihin sekä työelämän pelisääntöihin olisi myös hyvä pysähtyä.

Elämäntaitoja tulisi opettaa myös vanhemmuustaitojen muodossa uusille vanhemmille. Isät ja äidit ovat aina päivitelleet, kuinka totaalisesti elämä muuttuu kun lapsi tulee taloon ,ja kuinka vanhemmuus on paljon vaativampaa kuin osasivat odottaa. Ja toki- onhan se elämän tärkein asia! Ammatteihin kuitenkin kouluttaudumme monta vuotta, joiden aikana kasvamme ammattilaisen rooliin. Eikö vanhemmuuden rooliin kasvamiseen tulisi myös olla kattavaa koulutustarjontaa? Voisiko hyvin pelaavan neuvola-systeemin sisälle rakentaa pakollista vanhemmuusoppia?

Rahalla on vahva ote nykyihmisten arvoihin ja valintoihin. Rikkaat etsivät keinoja saada vielä paksumpi lompakko. Rahattomat etsivät keinoja kuinka pärjätä. Pehmeät arvot työmaailmassa toteutuvat vain joissakin perhe- ja sosiaalisissa yrityksissä, joissa halutaan osallistua yhteiskuntavastuun kantamiseen. Pehmeät arvot ovat kuitenkin ne, jotka tekevät meistä ihmisiä. Elämäntaitoja lapsille ja nuorille opettaessa vahvistamme muiden huomioimista, inhimmillisyyttä ja  tunneälyä. Elämäntaitojen myötä meillä on mahdollisuus eheämpään ja tasapainoisempaan tulevaisuuteen, joka ei ainakaan minun korvaani kuulosta kovin pahalta vaihtoehdolta.

Monen monituista vuotta takaperin odottaminen oli osa elämää. Odotettiin kirjeitä rakkaalta rintamalta. Odotettiin ystävien tapaamisia, joissa kerrottiin omat ja muiden kuulumiset ja mehevimmät juorut. Odotettiin päivää jolloin hevoset valjastettiin ja lähdettiin ostoksille. Odotettiin jopa suutaria, jotta saatiin kaikille lapsille kengät talveksi. Kun pitkän piinan jälkeen saavutti vihdoin odottamansa, syvän tyydytyksen tunne kantoi kauas.

Odottaminen on tarpeellinen elämäntaito. Sen luomaa epämiellyttävää olotilaa on tärkeä oppia sietämään. Kukaan ei pysty elämään elämäänsä läpi ilman odotusta vaativia tilanteita, vaikka liukuhihna-yhteiskuntamme tekeekin parhaansa kaikenlaisen odottelun kitkemiseksi. Olen huolissani etenkin nuoremmasta sukupolvesta, joka on kasvanut somen, nopeasti uudistuvan tietotekniikan sekä ylitsevuotavan tietotulvan parissa, sillä siinä maailmassa - meidän maailmassamme- ei odoteta.

Tietotekniikan räjähdysmäisen kehittymisen myötä ovat elämän tahti ja vaatimukset kasvaneet. Päätä huimaava nopeus on nykyaikaa: Netistä löytyvät hyvin iisisti kaikki mahdollinen tieto, mitä ihminen voi tarvita. Älypuhelin iholla mahdollistaa huippuhelpon tiedonhankinnan ja sen tarkistamisen. "Ostokset nyt helposti ja nopeasti nettisivujemme kautta, supernopea toimitus!" Kaupat ovat auki sunnuntaisin ja myöhälle iltaan. Kaikki maailman elokuvat ovat muutaman painalluksen päässä. Skype-keskustelu on helposti käytävissä missä ja milloin vain.

Ihmisen tulisi olla aina auki. Jos et vastaa puhelimeesi tai sähköpostiisi tarpeeksi nopeasti, saat kysymys- ja ihmettelyryöpyn ja sinun oletetaan selittävän, miksi näin pääsi käymään. Monenlaista viihdettä on tarjolla tilanteeseen kuin tilanteeseen. Bussia odotellessa kuunnellaan lempimusaa tai chattaillaan- mitä tahansa muuta kuin vain odotetaan kärsivällisesti. Nopea, välitön tyydytys on aina saatavilla.

Facebookin valloitettua nettimaailman, jakaannuimme kahtia: ne jotka lähtivät siihen mukaan ja ne jotka eivät periaatteesta lähteneet eivätkä ole vieläkään lähteneet. Kylmä tosiasia tuntuu kuitenkin olevan, että jos et ole facessa tai twitterissä tai muussa vastaavassa, et ole olemassa. Netissä tapahtuu sosiaalisten suhteiden ylläpito keskusteluineen ja kutsuineen. Julkisuuden henkilöiden ja yritysten kohdalla näkyminen netissä on elintärkeää, sillä se todentaa heidän olemassaolonsa ja tarjoaa tietoa kuluttajille.

Itse olin someen liittymisessä myöhäisheränneiden joukossa, niinkuin kaikissa teknisissä uudistuksissa. Otan osaa muodissa oleviin asioihin aina noin vuoden myöhässä, kun kuumin villitys on jo mennyt ohi. Pientä kapinahenkeä nykyajan kotkotuksia vastaan se taitaa olla. Niinkuin sekin, että olen halunnut pitää itselläni ns.näppäinpuhelimen, jollaisen sain vielä hankittua itselleni "tiskin alta" vuosi sitten. Olen halunnut pitää puhelimen puhelimena ja tietokoneen tietokoneena. Tosin minua hieman nolottaa näpytellä nokialaistani julkisilla paikoilla, kun ympärillä hiplataan älypuhelimia.

Kaikista vaikeat ja tasapainoa keikuttavia odotuksia ovat omaan tai läheisten terveyteen liittyvät odotukset: koepalan tulokset, sokerirasituskokeen tulokset, vatsalaukun tähystyksen tulokset. Nämä odotukset vievät ihmisen usein suurien kysymysten äärelle, saavat hetkellisesti tuntemaan elämän arvaamattomuuden ja rajallisuuden. Odottaminen arkipäiväisissä asioissa saa parhaimmillaan meidät rikkomaan turhia tapojamme ja löytämään uusia, antoisia asioita elämäämme. Odottaminen kuuluu elämään ja sen sietäminen kantaa niin vähäpätöisempien kuin äärimmäisen merkityksellistenkin hetkien yli. 

Alkuun muutama arvo, jotka raamittavat 1- tyyppiläisten itsehoitoa: Terveen ihmisen verensokeri liikkuu arvojen 4 ja 7 välillä, ykkös- tyyppiläsen tavoite on 4 - 10, mutta lähempänä realismia ovat arvot 3-12.  Tajunnanmenetys tulee silloin, kun verensokeri laskee aivorungossa alle kolmen. Olen ollut sen verran onnekas, että minulle on tapahtunut näin 20 vuoden aikana vain kerran. Tämä tapaus sattui kaupan kassajonossa.

Viime yön tapahtumat toistuvat säännöllisen epäsäännöllisesti: Herään keskellä yötä. Olen melko varma, että matala verensokeri herätti minut, sillä olo on sen mukainen: pää tuntuu tyhjältä ja painottomalta ja on nälkä.  Kädet ovat voimattomat. Matalan verensokerin tuntemukset ovat välillä hyvin heikot, koska minulla on sairausvuosia jo niin monta takana. Tämä tarkoittaa, että elimistö on tottunut mataliin eikä välttämättä tunnista niitä ennenkuin verensokeri on reilusti alhaalla.

Mittaan verensokerin, joka on 2,6. Eli syötävä on pian. Nousen sängystä ja huomaan, että matala vaikuttaa jaloissa, jotka tuntuvat makarooneilta. Pääsen jääkaapille. Istun lattialle juomaan maitolasillisen, joka nostaa sokerin nopeasti. Lisäksi syön leivänpalasen, joka pitää sokerin koholla pidempään. Epämiellyttävä nälkä jatkuu, sillä keho huutaa hiilihydraatteja. Joten syön vielä suklaapatukan. Haluan varmistaa verensokerin nousun tarpeeksi korkealle, jotta saisin nukkua loppuyön ilman heräämisiä. Painelen takaisin sänkyyn. Nukahdan uudelleen, kun verensokeri on lähtenyt nousuun ja vointi on sitä myötä parempi.

Matematiikka on iso osa jokaista päivääni. Se ei vain näy eikä kuulu, sillä teen laskutoimitukset automaattisesti ja pääni sisällä. Meidän tulee nimittäin hallita erilaiset laskut unissammekin, jos aiomme elää ilman jatkuvaa kellon kyttäystä ja jäykkiä aikatauluja. Verensokerin sekä insuliini- ja  hiilihydraattimäärien yhteensovittaminen ja hallinta mahdollistavat joustavamman elämän kaiken kaikkiaan. Kummasti sitä tällainen heikko matikkapääkin oppi laskut suorittamaan, kun ei ollut vaihtoehtoa.

Tässä pari yksinkertaista esimerkkiä:Aamulla pistän 12 ky:ta lyhytvaikutteista insuliinia (ky= kansainvälistä yksikköä) 30 grammaan hiilihydraattia ja sen päälle 1ky per 10 grammaa hiilihydraattia. Eli jos syön aamupalalla 50g hiilihydraatteja ja verensokeri on normaali, pistän 14ky. Mutta jos aamun verensokeri on koholla, luku on esimerkiksi 17,4 ,pistän tällöin lisäksi 4ky, koska 1ky laskee verensokeria noin 2yksikköä. Tämäntyyppisiä laskutoimituksia teen useita päivässä.

Laskuista kiusallisiin tilanteisiin, joihin ykkös-tyyppi elämässään törmää: Työkaverillani on synttärit ja hän tarjoaa koko porukalle aamupäivällä kahvihuoneessa viinerit. Ensimmäisenä mietin, missä insuliinini ovat. Olen jättänyt ne vahingossa alakerran vaatekaappiin. Arvioin, että viinerissä on noin 60 grammaa hiilihydraattia. Kahvitauko kestää 10minuuttia ja vessassakin täytyy käydä. Päätän olla syömättä viinerin, koska insuliinin hakemiseen kuluisi aikaa ja ilman sitä en voi syödä noin paljon hiilihydraatteja. Toivon, ettei työkaveri loukkaannu tai luule, että yritän esittää kaloritietoista. Selittely tuntuisi hölmöltä ja veisi aikaa työkaverin juhlinnalta.

Olen ystävän kanssa ulkona syömässä. Pöytävalinnan motivaattorina toimii minulla se, että voisin pistää insuliinin pöydässä mahdollisimman huomaamattomasti. Jos päällä on mekko, on mentävä vessaan, jotta voi pistää mahaan. Talvella hävettää penkoa vatsamakkaraa sukkahousujen tai pitkien kalsareiden alta. Kaikki loossit ovat varattuja, joten menemme istumaan tavalliseen pöytään. Tietoisuus diabeteksestä on onneksi sen verran lisääntynyt, ettei kukaan ole luullut huumehörhöksi. Tai ainakaan tullut mitään sanomaan.

Matala verensokeri väärässä paikassa väärään aikaan on usein todella ärsyttävää ja noloa, koska silloin on pakko pysähtyä ja syödä. Haluaisit tehdä pikaisen siivouksen ja puolivälissä huomaat matalan sokerin. Tai olet tunti sitten syönyt päivällisen, mutta jostakin syystä hiilihydraatit eivät ole imeytyneet ja sokeri on alhaalla. Tai matkustat täpötäydessä bussissa ja istut käytäväpaikalla. Olet teatterissa. Olet auton ratissa. Olet treffeillä. Tai harrastat ensi kertaa seksiä uuden poikaystävän kanssa - siinä kunnon romantiikantappaja!

Matalat verensokeriarvot vaikeuttavat myös painonhallintaa. Olet päättänyt olla syömättä herkkuja arkipäivisin, mutta ylimääräisiä kaloreita kerääntyy pakosti jos verensokeri laskee. Ennen liikuntaa on huolehdittava, että sokeri on tarpeeksi korkealla. Yleensä tämä tarkoittaa hiilihydraattien syömistä, joka vähentää painonlaskua. Aina kun mahdollista, sijoitan liikunnan sellaiseen aikaan, että voin insuliinimäärää manipuloimalla harrastaa liikuntaa ilman ylimääräistä syömistä. Mutta monasti tämä ei ole mahdollista ja se on todella turhauttavaa.

Talviselle laavulle tai helteiselle uimarannalle lähtiessä täytyy huolehtia, että insuliinit eivät jäädy eivätkä ylikuumene ja mene näin pilalle. Talvella ulkona ollessani pidän inskat povarissa tai sellaisen puutteessa rintaliiveissä. Kesäkuumalla asettaudun rannalle niin, että saan inskat varjoon. Lisäksi pitää huomioida, että helle laskee kehon verensokeria tehokkaammin kuin viileämpi ilma. 

Myös alkoholia nauttiessa pitää  verensokerista pitää huolta, sillä alkoholi estää maksaa tuottamasta sokeria. Tämä tarkoittaa sitä, että jos sinulle tulee humalassa matala verensokeri etkä syö siihen, seuraa vääjäämättä tajunnanmenetys ja pahimmassa tapauksessa kuolema. Tämä ei ole tyhjää pelottelua vaan kylmä, matemaattinen totuus.

Ykkös- tyypin elämä on tasapainoilua fyysisten seikkojen kanssa, jotta verensokeri pysyisi mahdollisimman tasaisena ilman liian matalia tai korkeita arvoja. Sekä henkisten seikkojen kanssa, jotta ei tulisi ylitsepääsemätöntä hoitoväsymystä ja sen mukanaan tuomia vieläkin haasteellisempia lieveilmiöitä. Turhauttavaa on se, että verensokeri käyttäytyy välillä ihan oman mielensä mukaan vaikka toimisit juuri niinkuin kirjoissa ja lääkärin vastaanotolla neuvotaan.

Joskus haaveilen, että voisin lähteä pitkälle lenkille juuri silloin kun siltä tuntuu, ilman mittailuja tai syömistä tai muita toimenpiteitä. Toisaalta taas tunnen kiitollisuutta siitä, että olen ainakin vielä selvinnyt ilman lisäsairauksia, joita ykkös- tyyppiläisille voi ilmaantua kuten sokeutuminen tai munuaisvauriot. Ilman lisäsairauksia selvinneenä pidän edelleen ykkös-tyyppiäni enemmän elämäntyylinä kuin sairautena. Ja toki teen parhaani, jotta saan myös jatkaa tätä elämäntyyliä, joka minut aikanaan matkakumppanikseen valitsi.

Kävelymatkan aikana mietin useaan otteeseen, onko tämä ihan totta vai kuvittelenko koko jutun. Tuntui kummalliselta ja epätodelliselta menettää tuntuma omiin jalkoihin. Koetin käskyttää aivojani ottamaan seuraavan askeleen nopeammin, mutta mitään ei tapahtunut. Olin peloissani, sillä minulla ei ollut hajuakaan mistä on kyse- meneekö se nukkumalla yön yli itsekseen ohi ja jossei, niin mitä hemmettiä tapahtuu?! Ja onko tämä ihan todellisuutta?! Olihan se.

Päivystysluontoisen selkäleikkauksen jälkeen olin viikkoja tietämätön siitä, palautuisiko toimintakykyni koskaan entiselleen. Kukaan ei voinut luvata mitään. Jalkoinani toimi pyörätuoli. Minut katetroitiin monta kertaa päivässä. Fysioterapeuttini oli kokenut ja taitava. Yritin olla hyvä potilas kaikesta huolimatta.

Leikkauksenjälkeiset päivät ortopedian osastolla olivat kaoottiset. Huone oli seiniä myöten tupattu täyteen potilaita, jotka olivat erikuntoisia ja -ikäisiä. Kaikenlaisia piipauksia ja krohinoita kuului ympäri vuorokauden. Yksityisyyttä palvelivat ohuet väliverhot, huonosti kylläkin. Makasin omassa ahdistuksessani totaalisen paniikissa tilanteestani. Leikkaus oli mennyt käsikirjoituksen mukaan, muuta ei osattu sanoa.

Psyykkeeni oli ahtaalla. Tipahdin ja murruin kyyneliin lääkärikierrolla. Valkotakki näytti hätääntyneeltä ja käski hoitajia pyytämään psykiatrisen sairaanhoitajan luokseni juttusille. Minä kummastelin, ettei lääkäri osannut itse sanoa sanaakaan lievittääkseen ahdistustani.

Koin mikropsykoosin. Näin väliverhon oranssissa kuosissa laskevan auringon värittämän kesäisen maiseman, jossa oli iloisia, hymyileviä ihmisiä. Kuulin naurua ja näin heinien heiluvan kevyessä, lämpöisessä tuulessa. Heittäydyin näkyyn mukaan ja nautin siitä. Hymyilin. Näky meni nopeasti ohi, mutta sen aikana pääsin irtautumaan äärimmäisen stressaavasta ja järkyttävästä tilanteestani, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi.

Isosiskoni pyyteettömän huolenpidon ansiosta pääsin erinomaiselle kuntoutusosastolle. Kävelyn uudelleen opettelu alkoi toden teolla ja se oli tuskaista, kivuliasta, rankkaa, stressaavaa- ja hemmetin vaikeaa! Minulle tuli yli 20 metrin kävelystä kivuliaita spasmeja, joihin jouduin syömään erittäin voimakkaita hermosärkylääkkeitä. 

Osastolla tutustuin potilaisiin, jotka eivät enää koskaan tule kävelemään. Eräs vanhempi mieshenkilö oli yksi heistä eikä hän pystynyt hyväksymään halvaantumistaan. Hän vaati fysioterapiassa saada olla seisomalaitteessa, koska uskoi sen parantavan hänet. Hän oli joka ilta osaston polkukoneella tuntikausia. Miestä silmiin katsoessani, näin tuskaisen ja hätääntyneen pikkupojan, jonka katseen edessä oli läpäisemätön verho. 

Moottoripyöräonnettomuudessa halvaantunut keski-ikäinen mies yritti urhoollisesti sopeutua tilanteeseen, mutta se oli hänelle silminnähden vaikeaa. Auto-onnettomuudessa halvaantunut keski-ikäinen nainen, huonetoverini, oli taas oikea soturi: hän oli kivuliaan reipas ja positiivinen omaistensa ja minunkin läsnäollessa. Toivon, että hän on kotiuduttuaan osannut olla myös epätäydellinen ja kyennyt pyytämään apua, sillä se on erittäin vaikeaa hänen kaltaiselleen voimanaiselle.

Puoli vuotta kotiutumisesta ja olen melkein entiseni. En ole tarvinnut minkäänlaisia apuvälineitä noin neljään kuukauteen. Kipulääkitys on voitu lopettaa. Olen äärimmäisen onnekas. Klisee, tiedän, mutta niin totta. Ensinnäkin- minun takanani on läpi kaiken seissyt ja tukenut läheiseni, jotka ovat korvaamattomia kultakimpaleita elämässäni! 

Toiseksi- kun oikein ottaa jokin asia kupuun, muistelen niitä urheita, jotka ovat pyörätuolissa lopun ikäänsä, ja vaikeudet saavat oikeat mittasuhteet. On inhimmillistä vajota oman elämänsä pieniinkin vaikeuksiin ja paisuttaa niitä kohtuuttoman suuriksi. Mutta tulisi omata myös taito palata tarvittaessa realiteetteihin ja todeta, että kaikki on itse asiassa ihan hyvin ja se on enemmän kuin tarpeeksi.