En muista ensimmäistä kertaa, kun opettelin kävelemään, mutta toisen kerran muistan. Se tapahtui kesällä 2014. Olin 38- vuotias. Normielämän asetelma kääntyi nopeasti päälaelleen, kun jalkani lakkasivat yllättäen ottamasta käskyjä vastaan. Kävelin terveyskeskuksen päivystyksestä 200 metrin matkaa kotiin kolme tuntia.

Kävelymatkan aikana mietin useaan otteeseen, onko tämä ihan totta vai kuvittelenko koko jutun. Tuntui kummalliselta ja epätodelliselta menettää tuntuma omiin jalkoihin. Koetin käskyttää aivojani ottamaan seuraavan askeleen nopeammin, mutta mitään ei tapahtunut. Olin peloissani, sillä minulla ei ollut hajuakaan mistä on kyse- meneekö se nukkumalla yön yli itsekseen ohi ja jossei, niin mitä hemmettiä tapahtuu?! Ja onko tämä ihan todellisuutta?! Olihan se.

Päivystysluontoisen selkäleikkauksen jälkeen olin viikkoja tietämätön siitä, palautuisiko toimintakykyni koskaan entiselleen. Kukaan ei voinut luvata mitään. Jalkoinani toimi pyörätuoli. Minut katetroitiin monta kertaa päivässä. Fysioterapeuttini oli kokenut ja taitava. Yritin olla hyvä potilas kaikesta huolimatta.

Leikkauksenjälkeiset päivät ortopedian osastolla olivat kaoottiset. Huone oli seiniä myöten tupattu täyteen potilaita, jotka olivat erikuntoisia ja -ikäisiä. Kaikenlaisia piipauksia ja krohinoita kuului ympäri vuorokauden. Yksityisyyttä palvelivat ohuet väliverhot, huonosti kylläkin. Makasin omassa ahdistuksessani totaalisen paniikissa tilanteestani. Leikkaus oli mennyt käsikirjoituksen mukaan, muuta ei osattu sanoa.

Psyykkeeni oli ahtaalla. Tipahdin ja murruin kyyneliin lääkärikierrolla. Valkotakki näytti hätääntyneeltä ja käski hoitajia pyytämään psykiatrisen sairaanhoitajan luokseni juttusille. Minä kummastelin, ettei lääkäri osannut itse sanoa sanaakaan lievittääkseen ahdistustani.

Koin mikropsykoosin. Näin väliverhon oranssissa kuosissa laskevan auringon värittämän kesäisen maiseman, jossa oli iloisia, hymyileviä ihmisiä. Kuulin naurua ja näin heinien heiluvan kevyessä, lämpöisessä tuulessa. Heittäydyin näkyyn mukaan ja nautin siitä. Hymyilin. Näky meni nopeasti ohi, mutta sen aikana pääsin irtautumaan äärimmäisen stressaavasta ja järkyttävästä tilanteestani, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi.

Isosiskoni pyyteettömän huolenpidon ansiosta pääsin erinomaiselle kuntoutusosastolle. Kävelyn uudelleen opettelu alkoi toden teolla ja se oli tuskaista, kivuliasta, rankkaa, stressaavaa- ja hemmetin vaikeaa! Minulle tuli yli 20 metrin kävelystä kivuliaita spasmeja, joihin jouduin syömään erittäin voimakkaita hermosärkylääkkeitä. 

Osastolla tutustuin potilaisiin, jotka eivät enää koskaan tule kävelemään. Eräs vanhempi mieshenkilö oli yksi heistä eikä hän pystynyt hyväksymään halvaantumistaan. Hän vaati fysioterapiassa saada olla seisomalaitteessa, koska uskoi sen parantavan hänet. Hän oli joka ilta osaston polkukoneella tuntikausia. Miestä silmiin katsoessani, näin tuskaisen ja hätääntyneen pikkupojan, jonka katseen edessä oli läpäisemätön verho. 

Moottoripyöräonnettomuudessa halvaantunut keski-ikäinen mies yritti urhoollisesti sopeutua tilanteeseen, mutta se oli hänelle silminnähden vaikeaa. Auto-onnettomuudessa halvaantunut keski-ikäinen nainen, huonetoverini, oli taas oikea soturi: hän oli kivuliaan reipas ja positiivinen omaistensa ja minunkin läsnäollessa. Toivon, että hän on kotiuduttuaan osannut olla myös epätäydellinen ja kyennyt pyytämään apua, sillä se on erittäin vaikeaa hänen kaltaiselleen voimanaiselle.

Puoli vuotta kotiutumisesta ja olen melkein entiseni. En ole tarvinnut minkäänlaisia apuvälineitä noin neljään kuukauteen. Kipulääkitys on voitu lopettaa. Olen äärimmäisen onnekas. Klisee, tiedän, mutta niin totta. Ensinnäkin- minun takanani on läpi kaiken seissyt ja tukenut läheiseni, jotka ovat korvaamattomia kultakimpaleita elämässäni! 

Toiseksi- kun oikein ottaa jokin asia kupuun, muistelen niitä urheita, jotka ovat pyörätuolissa lopun ikäänsä, ja vaikeudet saavat oikeat mittasuhteet. On inhimmillistä vajota oman elämänsä pieniinkin vaikeuksiin ja paisuttaa niitä kohtuuttoman suuriksi. Mutta tulisi omata myös taito palata tarvittaessa realiteetteihin ja todeta, että kaikki on itse asiassa ihan hyvin ja se on enemmän kuin tarpeeksi.