Työ miehen tiellä pitää, sanoo vanha sananlasku. Mutta millaisella tiellä? Nykyään se ikävä kyllä tuntuu olevan ilman nopeusrajoituksia, omaavan pitkiä ja jyrkkiä ylämäkiä ja pysähdyspaikkoja harvakseltaan. Tämä näkyy mielenterveyssyistä eläkkeelle jääneiden voimakkaana kasvuna ja nuorten aikuisten vaikeutena päästä sisään työelämään.

Meille mielenterveyskuntoutujille nykyajan työmaailma asettaa suuria haasteita: pitäisi olla moniosaaja, painetta ja kiirettä sietävä sekä mahdollisimman joustava. Tästä johtuen työelämä tuntuu usein jopa tavoittamattomalta ja aivan liian haasteelliselta. Entisaikoina oli olemassa erilaisia suoritustason sekä suojatyöpaikoiksi kutsuttuja töitä, joita myös osatyökykyiset pystyivät tekemään. Nykyään näitä ei enää ole olemassa.

Itselläni on kovin kirjava työhistoria. Pisin työsuhde minulla on ollut Postiin, jossa toimin postinjakajana lähinnä autoreiteillä 3,5 vuotta. Työllä oli minulle aina valtava merkitys ja se määritteli pitkälle sen, kuka olin. Työntekijänä olin tunnollinen, täydellisyyteen pyrkivä ja yliherkkä esimerkiksi kiireelle ja työilmapiirille. Joten ei ollut yllätys, että työuupumus iski minuun.

Psyykkisen sairastumisen jälkeen  jouduin jäämään pois työelämästä ja etsimään itselleni uuden identiteetin. Hain vuosia vastauksia kysymykseen, onko minulla merkitystä kun en pysty olemaan työelämässä. Olin kasvanut perheessä, jossa kova työnteko määritteli ihmisen arvon. Tämä arvomaailma eli minussa pitkään vielä sairastumisen jälkeenkin.

Aikoinaan arvostettiin suuresti ajattelijoita ja filosofeja, joiden hommaa oli maailmanmenon pohtiminen ja elämää suurempien totuuksien oivaltaminen. Tällaisia henkilöitä olivat Antiikin Kreikassa muun muassa Sokrates, Aristoteles ja Platon. Nykyajan kovat arvot tappelevat tiukasti tällaista työnkuvaa vastaan. Tehokkuus ja jollakin mittarilla mitattavat saavutukset hallitsevat ja erilaiset ajattelijat ovat laiskoja ja "oikeaa työtä" vailla. 

Pitkäaikaista työkykyä silmällä pitäen tänne Pohjolaankin olisi hyvä saada päiväuni- ja lepomahdollisuus keskellä työpäivää. Esimerkiksi Espanjassa vietetään perinteisesti iltapäivisin siestana tunnettua lepoaikaa. Viisaat sanovatkin, että ihmisillä on jopa geneettinen tarve siestaan. Tätä eivät tietenkään materiaalisia arvoja kunnioittavat yritykset tahdo tunnustaa.

Olen vuosia tehnyt kovasti hommia itseni kanssa, jotta tuntisin olevani arvokas ilman työtäkin. Pikkuhiljaa olenkin tavoittanut sen totuuden itsessäni. Tästä huolimatta pakoilen edelleen ruokakaupassa, jos entinen työkaveri tai kouluaikainen ystävä sattuu sinne samaan aikaan. Koen nolona, että en ole kyennyt olemaan työelmässä vuosiin. Olen siis saavuttanut tässä asiassa rauhan itseni, mutta  en ulkomaailman kanssa - ainakaan vielä.20150430_140706.jpg