Aika tahtoo juosta, vaikka itse kävelen. Havahdun yhä uudelleen kuukauden ohittaneen minut ilman, että olisin huomannut sitä. Kesä pinkoo vieläpä spurttia, joten se jää aina liian lyhyeksi. Tuijotan koivujen limenvihreitä ensilehtiä ja yritän tehdä niistä muistijäljen mieleeni. Päivät täyttyvät tarkoituksettomista puuhista, joita toistan huomenna. Ja huomaan ajan taas juosseen.

Maapallomme kiertää väsymättä aurinkoa. Tämä näkyy meillä vuosilukuina, syntymäpäiväjuhlina ja naururyppyinä. Hääpäivinä ja kalentereina. Suonikohjuina ja lyhenevinä askeleina. Lupana ajaa autoa, jäädä eläkkeelle ja vierailla alkossa. Merkkipaalut vuosien varrella rytmittävät elämäämme ja antavat muistoille kultaiset reunukset.

Ihmiskeho ja -mieli reagoivat kumpikin aikaan eri tavalla. Keho kertoo ajasta. Me kaikki tiedämme, kuinka se kohtelee ikääntyvää lihaa, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Joidenkin geenit ovat ohjelmoineet kehon niin, että elon tie jää lyhyeksi. Toisilla tien loppua ei tunnu koskaan tulevan, vaikka itse niin toivoisi. 

Mieli kokee ajan. Sillä ei ole rajoituksia tai viimeistä käyttöpäivää. Moni iäkkäämpi kokee olevansa poikanen tai tyttönen, ainakin osittain. Tällainen kokemus on hyvin tavallista. Kertooko se sitten kypsymättömyydestä, kyvyttömyydestä kantaa vastuuta vai vain halusta säilyttää mielen nuoruus ja jonkinasteinen viattomuus ja avoimuus, en tiedä. Mutta on armeliasta, että kehon rajallisuuden rinnalla meille on suotu  mahdollisuus mielemme sisällä olla juuri sen ikäinen kuin itse kokee olevansa.

Lapset toimivat monen muun roolin lisäksi ajan mittareina. Heidän kauttaan kuljetaan muistojen polkuja ja peilataan niitä omiin kokemuksiin. Äitien mielissä lasten ja heidän oma elämänsä ovat erottamattomia, sillä napanuoran katkettua syntyi henkinen, katkeamaton nuora. Lapset muuttuvat ja kasvavat pienen ajan sisällä valtavasti. Tämä toimii meille kaikille konkreettisena esimerkkinä ajan väsymättömästä ja armottomasta eteenpäin kulusta. 

Ainakin vielä on väistämätöntä, että kehomme aika on rajallinen. Toki taukoamatta etsitään nuoruuden eliksiiriä ja kuolemattomuuden reseptiä. Haluttaisiin elää ikuisesti tai ainakin huomattavasti pidempään kuin nykyihmiselle on tavallista. Minä mietin, miksi niin moni haluaa tätä? Olisiko elämäni parempi tai onnellisempi, jos eläisin sata vuotta kauemmin? Saavuttaisinko jotakin upeaa, mitä en seitsemänkymmenen vuoden sisällä saavuttaisi?

Minun mielestäni laatu korvaa määrän. En usko, että ihminen kuolisi sen onnellisempana, jos hän eläisi huomattavasti pidempään. Oleellista ei ole se, kuinka kauan elät, vaan se, kuinka elät. Nykyajan kiire, tehokkuus ja nopeus syövät aikaa tavalla, joka vähentää meiltä tietoista elämistä. Päivät toistavat toisiaan ja aika juoksee. 

Jotta saisit ajan kävelemään rinnallasi, tule tietoiseksi kaikesta; kotimatkasta ruuhkassa, kupista omenateetä, hampaiden harjauksesta. Ystävän halauksesta, voimistuvasta tuulesta, käynnistä postilaatikolla. Puusaunan tuoksuista, täydestä jääkaapista, öisestä painajasta. Sillä nämä kaikki ovat sitä elämää, jota elät. Vuodesta vuoteen, syntymäpäivästä seuraavaan ja maan kierrosta aurinkomme ympäri, uudestaan ja uudestaan.