lauantai, 1. elokuu 2015

NUORUUS ON SAIRAUS

20150801_110505.jpgLaboratoriokokeet osoittavat työttömyysprosentin olevan suomalaisten nuorten keskuudessa yli 20. Diagnoosiksi asetetaan vaikea nuorisotyöttömyys. Käypä hoito suosittelee hoidoksi nuorisotakuuta, oppivelvollisuusiän nostoa, työkokeiluja, työpajoja, työnhaku-, ura- ja työhönvalmennusta. Paranemisprosentti on harvinaisen korkea, nimittäin 100%.

Nuoruudesta ja nuorista on tullut ongelma ja tauti, joka pitää parantaa. Perussuomalaisten kohupoliitikko Teuvo Hakkarainen haluaa pakottaa työttömät nuoret työhön ilman palkkaa. Lukemattomat suuremmat ja pienemmät tahot pohtivat, kuinka tämä yhteiskunnallinen syöpä parannetaan.

Hakkarainen perustelee ideaansa sillä, että kokeilun seurauksena saattaa syntyä pysyviäkin työsuhteita ja että tavoitteena olisi pitää nuori kiinni työelämän käytännöissä. Minua ihmetyttää, mikä tekee nuoresta työttömästä vähemmän palkan arvoisen kuin aikuisesta työttömästä? Entä millaista ammattiylpeyttä ja itsensä arvostamista opettaa palkatta työn tekeminen? 

Nuorena aikuisena janosin elämää. Halusin uusia kokemuksia, toimivia ihmissuhteita, löytää oman alani ja elää normaalia elämää. En usko, että tämä on paljonkaan muuttunut nykynuorten kohdalla. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, joilla on vain vähemmän elämää ja kokemuksia takana kuin meillä vanhemmilla. Nuoruudesta pitäisi olla lupa nauttia, sillä silloin katkeruus ei ole vielä tarttunut ja energiaa riittää.

Millaista häpeän leimaa työttömät nuoret joutuvat kantamaan? Kuka kehtaa ääneen myöntää olevansa juurikin yksi niistä, jotka on nostettu näkyvimmäksi oireeksi yhteiskuntamme heikosta työllisyystilanteesta? Kuinka nuoriso nousee tästä jaloilleen, kun häpeä saa piiloutumaan? Mikä on ymmärryksen taso valtakunnallisella tasolla kun ei ymmärrä omaakaan tilannettakaan? Kuinka tietoinen olit itse yhteiskunnan kiemuroista 20- vuotiaana? 

Vaikeuksien ja ongelmien sijaan voisimme keskittyä vahvuuksiin ja perustarpeisiin, joita jokaiselta nuorelta löytyy. Heikon talous- ja työllisyyskauden ajan voisimme kehittää toimintoja, jotka tukevat positiivisella tavalla nuoria ja antavat mahdollisuuden kehittämään osaamistaan tulevia vuosia varten. Tulisi olla tarjolla mielekästä tekemistä, jonka kautta on mahdollista, häpeän sijaan, tavoittaa meille kaikille tärkeän tunteen jossakin osana olemisesta ja oman paikkansa löytämisestä maailmassa.

 

 

 

 

 

sunnuntai, 31. toukokuu 2015

AIKA JUOKSEE,MINÄ EN

Aika tahtoo juosta, vaikka itse kävelen. Havahdun yhä uudelleen kuukauden ohittaneen minut ilman, että olisin huomannut sitä. Kesä pinkoo vieläpä spurttia, joten se jää aina liian lyhyeksi. Tuijotan koivujen limenvihreitä ensilehtiä ja yritän tehdä niistä muistijäljen mieleeni. Päivät täyttyvät tarkoituksettomista puuhista, joita toistan huomenna. Ja huomaan ajan taas juosseen.

Maapallomme kiertää väsymättä aurinkoa. Tämä näkyy meillä vuosilukuina, syntymäpäiväjuhlina ja naururyppyinä. Hääpäivinä ja kalentereina. Suonikohjuina ja lyhenevinä askeleina. Lupana ajaa autoa, jäädä eläkkeelle ja vierailla alkossa. Merkkipaalut vuosien varrella rytmittävät elämäämme ja antavat muistoille kultaiset reunukset.

Ihmiskeho ja -mieli reagoivat kumpikin aikaan eri tavalla. Keho kertoo ajasta. Me kaikki tiedämme, kuinka se kohtelee ikääntyvää lihaa, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Joidenkin geenit ovat ohjelmoineet kehon niin, että elon tie jää lyhyeksi. Toisilla tien loppua ei tunnu koskaan tulevan, vaikka itse niin toivoisi. 

Mieli kokee ajan. Sillä ei ole rajoituksia tai viimeistä käyttöpäivää. Moni iäkkäämpi kokee olevansa poikanen tai tyttönen, ainakin osittain. Tällainen kokemus on hyvin tavallista. Kertooko se sitten kypsymättömyydestä, kyvyttömyydestä kantaa vastuuta vai vain halusta säilyttää mielen nuoruus ja jonkinasteinen viattomuus ja avoimuus, en tiedä. Mutta on armeliasta, että kehon rajallisuuden rinnalla meille on suotu  mahdollisuus mielemme sisällä olla juuri sen ikäinen kuin itse kokee olevansa.

Lapset toimivat monen muun roolin lisäksi ajan mittareina. Heidän kauttaan kuljetaan muistojen polkuja ja peilataan niitä omiin kokemuksiin. Äitien mielissä lasten ja heidän oma elämänsä ovat erottamattomia, sillä napanuoran katkettua syntyi henkinen, katkeamaton nuora. Lapset muuttuvat ja kasvavat pienen ajan sisällä valtavasti. Tämä toimii meille kaikille konkreettisena esimerkkinä ajan väsymättömästä ja armottomasta eteenpäin kulusta. 

Ainakin vielä on väistämätöntä, että kehomme aika on rajallinen. Toki taukoamatta etsitään nuoruuden eliksiiriä ja kuolemattomuuden reseptiä. Haluttaisiin elää ikuisesti tai ainakin huomattavasti pidempään kuin nykyihmiselle on tavallista. Minä mietin, miksi niin moni haluaa tätä? Olisiko elämäni parempi tai onnellisempi, jos eläisin sata vuotta kauemmin? Saavuttaisinko jotakin upeaa, mitä en seitsemänkymmenen vuoden sisällä saavuttaisi?

Minun mielestäni laatu korvaa määrän. En usko, että ihminen kuolisi sen onnellisempana, jos hän eläisi huomattavasti pidempään. Oleellista ei ole se, kuinka kauan elät, vaan se, kuinka elät. Nykyajan kiire, tehokkuus ja nopeus syövät aikaa tavalla, joka vähentää meiltä tietoista elämistä. Päivät toistavat toisiaan ja aika juoksee. 

Jotta saisit ajan kävelemään rinnallasi, tule tietoiseksi kaikesta; kotimatkasta ruuhkassa, kupista omenateetä, hampaiden harjauksesta. Ystävän halauksesta, voimistuvasta tuulesta, käynnistä postilaatikolla. Puusaunan tuoksuista, täydestä jääkaapista, öisestä painajasta. Sillä nämä kaikki ovat sitä elämää, jota elät. Vuodesta vuoteen, syntymäpäivästä seuraavaan ja maan kierrosta aurinkomme ympäri, uudestaan ja uudestaan. 

 

20150517_150834.jpg

lauantai, 9. toukokuu 2015

KESÄ ON KAUNIS

20150509_211320.jpg

Puut saavat vihreää hipiäänsä ja tuulet ovat lämmenneet. Sade tulee vetenä ja maa imee sen. Linnut iloitsevat ja availevat innoissaan ääntään. Mieleeni hiipii kysymys "Kuinka ihmeessä olen jaksanut taas yhden pitkän talven?" Mutta tässä ollaan, hengissä, ja enemmän kuin valmiina kesän antimiin.

Suomi on vaikea maa asua kesäihmisen, niinkuin itseni. Tuntuu kuin pidättelisin henkeä sen nelisen kuukautta, kun pimeys, kylmä ja lumi hallitsevat päiviämme. Kietoudumme lämpöisiin palttoisiin ja kadotamme hymyn. Tunteet ovat horroksessa, yritämme vain jaksaa talven.

Kevät on vaikeaa aikaa monelle. Kun sielu viipyilee tummissa vesissä, tuntuu kevään armoton auringonvalo tikarin pistoilta niin mieleen kuin kehoonkin. Hämärässä saa luvan kanssa synkistellä ja huijata itseään pölyn määrästä. Kevään säteet painostavat ulkoilemaan, pesemään ikkunat ja olemaan ihmisten ilmoilla. Pahimmillaan painostus käy niin raskaaksi, että tulevaa kesää ei enää nähdä.

Kesä on minun parasta aikaani. Riisun talven ja kaivan kaapista hameet ja lahkeettomat housut. Vaihdan patterin tuulettimeen. Pakkaan kaiken talvesta muistuttavan näkymättömiin. Tulee nälkä jäätelöä. Lähden ovesta katsomatta säätiedotusta.

Kesä on kaunis. Kukkakedon ääressä ymmärtää vain heinäsirkkojen sanoman. Aurinko ei hylkää yöksikään. Laineet hyräilevät tasaisesti ja koskettavat hellästi upottaessani jalat järven syleilyyn. Kesäsade ruokkii luonnon ja saa haukkomaan hapekasta ilmaa. Kaiken helppous on jumalattoman nautinnollista ja se loppuu aina liian aikaisin.

Lapsuuden kesälomat ovat saaneet kultaiset reunukset. Kuinka huolettomana sitä leikki metsissä ja eli järvissä. Kuinka välitöntä oli kaveruus ja yhteiset salaisuudet. Kuinka unohtumatonta polkupyöräilyt illansuussa, kun hiukset olivat märät uimisesta ja kukkien tuoksut katosivat yhtä nopeasti kuin olivat minut tavoittaneetkin. Ei ollut huomista sadepäivää eikä lisääntyvää pilvisyyttä. Kesä oli aina läsnä.

Haaveilen elosta lämpöisessä maassa kun talvi on pahimmillaan. Itse asiassa haaveilen siitä jo ennen lumia. Ehkä tulee vielä rakkaus ja sen myötä mahdollisuus toteuttaa tämä unelma. Yksin en uskalla enkä halua lähteä. Haaveilen myös lumettomista talvista. Ja talvesta ilman pakkasta. 

Mutta kesällä en, sillä se on aikaa hetkessä elämiseen sekä pienistäkin seikoista nauttimiseen. Täytän talvella tyhjentyneet akut elämänilolla ja elämänhalulla.  Imen viimeisimmätkin helteet itseeni ja tallennan ne muistiini. Ja toivon, että jaksan taas yhden pitkän talven.

 

 

 

 

 

 

torstai, 30. huhtikuu 2015

TYÖN VAATEISSA

Työ miehen tiellä pitää, sanoo vanha sananlasku. Mutta millaisella tiellä? Nykyään se ikävä kyllä tuntuu olevan ilman nopeusrajoituksia, omaavan pitkiä ja jyrkkiä ylämäkiä ja pysähdyspaikkoja harvakseltaan. Tämä näkyy mielenterveyssyistä eläkkeelle jääneiden voimakkaana kasvuna ja nuorten aikuisten vaikeutena päästä sisään työelämään.

Meille mielenterveyskuntoutujille nykyajan työmaailma asettaa suuria haasteita: pitäisi olla moniosaaja, painetta ja kiirettä sietävä sekä mahdollisimman joustava. Tästä johtuen työelämä tuntuu usein jopa tavoittamattomalta ja aivan liian haasteelliselta. Entisaikoina oli olemassa erilaisia suoritustason sekä suojatyöpaikoiksi kutsuttuja töitä, joita myös osatyökykyiset pystyivät tekemään. Nykyään näitä ei enää ole olemassa.

Itselläni on kovin kirjava työhistoria. Pisin työsuhde minulla on ollut Postiin, jossa toimin postinjakajana lähinnä autoreiteillä 3,5 vuotta. Työllä oli minulle aina valtava merkitys ja se määritteli pitkälle sen, kuka olin. Työntekijänä olin tunnollinen, täydellisyyteen pyrkivä ja yliherkkä esimerkiksi kiireelle ja työilmapiirille. Joten ei ollut yllätys, että työuupumus iski minuun.

Psyykkisen sairastumisen jälkeen  jouduin jäämään pois työelämästä ja etsimään itselleni uuden identiteetin. Hain vuosia vastauksia kysymykseen, onko minulla merkitystä kun en pysty olemaan työelämässä. Olin kasvanut perheessä, jossa kova työnteko määritteli ihmisen arvon. Tämä arvomaailma eli minussa pitkään vielä sairastumisen jälkeenkin.

Aikoinaan arvostettiin suuresti ajattelijoita ja filosofeja, joiden hommaa oli maailmanmenon pohtiminen ja elämää suurempien totuuksien oivaltaminen. Tällaisia henkilöitä olivat Antiikin Kreikassa muun muassa Sokrates, Aristoteles ja Platon. Nykyajan kovat arvot tappelevat tiukasti tällaista työnkuvaa vastaan. Tehokkuus ja jollakin mittarilla mitattavat saavutukset hallitsevat ja erilaiset ajattelijat ovat laiskoja ja "oikeaa työtä" vailla. 

Pitkäaikaista työkykyä silmällä pitäen tänne Pohjolaankin olisi hyvä saada päiväuni- ja lepomahdollisuus keskellä työpäivää. Esimerkiksi Espanjassa vietetään perinteisesti iltapäivisin siestana tunnettua lepoaikaa. Viisaat sanovatkin, että ihmisillä on jopa geneettinen tarve siestaan. Tätä eivät tietenkään materiaalisia arvoja kunnioittavat yritykset tahdo tunnustaa.

Olen vuosia tehnyt kovasti hommia itseni kanssa, jotta tuntisin olevani arvokas ilman työtäkin. Pikkuhiljaa olenkin tavoittanut sen totuuden itsessäni. Tästä huolimatta pakoilen edelleen ruokakaupassa, jos entinen työkaveri tai kouluaikainen ystävä sattuu sinne samaan aikaan. Koen nolona, että en ole kyennyt olemaan työelmässä vuosiin. Olen siis saavuttanut tässä asiassa rauhan itseni, mutta  en ulkomaailman kanssa - ainakaan vielä.20150430_140706.jpg

lauantai, 4. huhtikuu 2015

PRETTY WOMAN

VILLASUKAT.jpgSeksuaalisuus on luonnollinen osa ihmistä ja lahja. Murrosiän tuomat muutokset herättelevät tätä puolta meistä ja siirrymme hiekkalaatikoilta koulun discoihin. Ulkonäköön aletaan panostamaan. Vanhemmat toteavat lastensa kasvavan ja muuttuvan, mutta seksuaalisuudesta on vaikea puhua. Netti tarjoaa tietoa, mutta itsensä hyväksymiseen, arvostamiseen ja rakastamiseen tarvittavat eväät saa vain kotoa.

Jokainen, joka siihen aikaan jotakin tajusi, muistaa elokuvan Pretty Woman. Se rantautui Suomeen kesällä 1990, jolloin olin 14- vuotias. Moni muistaa sen suosittuna hittielokuvana, jonka jälkeen viimeistäänkin kaikki tytöt, ja naisetkin, haaveilivat prinssistä valkealla limusiinilla. Minä muistan elokuvan ihan muista syistä. Nämä syyt vaikuttivat teininä niin omakuvani kuin seksuaalisuutenikin muodostumiseen.

Menimme katsomaan elokuvaa isosiskoni ja hänen ystävänsä kanssa. Leffan saavuttaessa ensimmäisen seksikohtauksen, tunsin jotakin yllättävää reidelläni. Vieressäni istuva keski-ikäinen mies oli juoksuttanut kätensä yläreidelleni ja puristi sitä. Tajuttuani tapahtuneen, pökkäsin miehen kättä kyynärpäälläni ja hän vetäisi oman kätensä pois. Samalla sekunnilla hän nousi ja lähti kävelemään elokuvateatterista ulos.

Vasta elokuvan loputtua, kerroin pihalla tapahtuneesta isosiskolleni ja hänen kaverilleen. Asia ohitettiin naurulla ja huumorilla eikä siihen palattu. Mutta vanhempana minua alkoi harmittamaan, että en pitänyt puoliani tavalla, johon minulla olisi ollut oikeus. Olen myös ymmärtänyt tapahtuman luoneen turvattomuutta ja tunnetta omasta kykenemättömyydestä hallita koskemattomuuttaan.

Tuo ei ole ainoa kerta, kun olen nuorena tai nuorena aikuisena joutunut kohtaamaan miehiä, jotka ovat lähestyneet tai kohdelleet minua seksuaalisuutensa kohteena minun kustannuksellani: minua on törkeästi lähennelty vanhan perhetutun puolesta, yritetty puoliväkisin maata kanssani työpaikalla, vieras mies on onanoinut kotiovellani ja minulta on haluttu ostaa käytettyjä pikkuhousuja ja virtsaa. Nämä tapahtumat ovat langettaneet seksuaalisuuteni ylle likaisen ja ällöttävän leiman sekä kasvattaneet häpeää.

Naisten seksuaalisuus koostuu fyysisten tekijöiden lisäksi erilaisista tunne- ja ajatusmaailman tekijöistä. Se on kokonaisvaltainen kokemus verrattuna miesten suhteelliseen virtaviivaisuuteen. Myös se, miten nainen kokee ulkonäkönsä, vaikuttaa suoraan siihen, miten hän kokee seksuaalisuutensa. Kun on tyytyväinen itseensä ja kokee olevansa arvokas ja hyväksytty, tuntuu seksuaalisuuskin luonnolliselta osalta omaa itseä ja on helppo sekä antaa että saada läheisyyttä. Mutta ei tarvita kuin pieni negatiivinen välikohtaus tai kommentti väärässä kohdassa väärään aikaan, ja sen vaikutusta korjataan pitkään- puhumattakaan vakavista seksuaalirikoksista.

On jo kauan tiedostettu, että teinitytöt ottavat mallia ulkonäköasioiden suhteen naistenlehtien epätodellisilta malleilta. Usein he myös perivät äideiltään ikuisen laihduttamisen ja itseensä tyytymättömänä olemisen - mallin. Tästä elävän elämän esimerkkinä eräs normaalikokoinen 7- vuotias tyttö katseli itseään peilistä ja sanoi minulle: "Mä oon kauhee läski!" Jossakin oli menty pahasti vikaan.

Tytöt ja naiset lähes poikkeuksetta käyttävät kaunistautumiseen vähintäänkin niitä keinoja, joita on helppo toteuttaa: hiuslisäkkeet, tekoripset, geelikynnet, hiusvärit, lävistykset, meikit, pedikyyrit, muotoilevat alusvaatteet ja monet muut. Mutta myös Suomessa yhä useammin hypätään sen junan kyytiin, jossa haetaan huomattavaa muutosta omaan ulkonäköön kuten eri täyteaineet ja muut pistokset, tekorinnat ja muu plastiikkakirurgia, rasvaimu, huulten rajan ja kulmakarvojen tatuointi. Suuren maailman meininki on siis saapunut Pohjolaankin.

Sekä pienempien että suurempien toimenpiteiden tavoite on loppujen lopuksi näyttää luonnollisen kauniilta, vaikka luonnollisuudella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Haetaan parempaa itsetuntoa ja kykyä rakastaa itseään keinoilla, jotka eivät koskaan pysty täyttämään tyhjyyttä ihmisen sisäisessä maailmassa. Haetaan ulkonäköä, joka korostaa naisen seksuaalisuutta, muttei kuitenkaan haluta, että vastakkainen sukupuoli kiinnittää siihen liikaa huomiota. Haetaan ulkonäköä, jolla kehtaa olla ilman vaatteita valot päälläkin. Haetaan jotakin, jota ei koskaan saavuteta.

Mielestäni kaikkein arvokas matkaeväs, jonka kotikasvatus ja perhe voivat tarjota, on terve itsetunto. Suomalaisilla kun se on tunnetusti muutenkin keskivertoa heikompi. Meillä kuten muissakin länsimaissa on tavallista, että suurin osa naisista elää elämänsä läpi olematta koskaan tyytyväisiä painoonsa tai ulkonäköönsä. Tämä heijastuu suoraan oman seksuaalisuuden kokemiseen ja itsensä häpeilemiseen. Terve ja vahva itsetunto on korvaamaton voimavara maailmassa, jossa muutos on pysyvä olotila eikä itsestään saisi tykätä, ainakaan liikaa.