Onnellisuuden tavoittelusta on tehty kovaa bisnestä. Esimerkiksi laihduttamisesta haaveileville on tarjolla loputon ruokavalioiden, kuurien, pillereiden, jumppavideoiden, personal trainereiden ja erilaisten liikuntahärveleiden kirjo. Ihminen saadaan uskomaan, että jos olisin muutaman kilon hoikempi, olisin itsevarmempi ja ennenkeikkea onnellisempi.

Latteita ja halpoja elämänohjeita tarjoavat huonetaulut ja -tarrat tahkovat euroja: "elämä on kaunein satu" "onni ei tule etsien vaan eläen" "uneksi huomisesta elä tänään muista eilinen" ja -kaikkien suosikki "carpe diem"! Mutta mikä merkitys näillä elämää syleilevillä hokemilla oikeasti on?

Sanotaan, että elämän tarkoitus on olla onnellinen. Sen tavoittelusta tulee nopeasti suorite muiden arkielämän suoritteiden rinnalle. Onnellisuutta lähdetään metsästämään hampaat irvessä ja iltaisin peilin edessä kysymme itseltämme onnellisuutemme tasoa. Yksi tämän ajan onnellisuusmittareista tuntuu olevan facebook. "Onnellisuutta"vakuutellaan niin itselle kuin muille pullanleipomis- ja lomakuvia postaamalla.

Olemme saaneet valtavasti vastauksia ja lohtua muun muassa lääketieteen kehittyessä. Tähtitiede taas on laajentanut tajuntaamme maailmankaikkeudesta. Mutta onneksi on vielä kysymyksiä, joihin vastauksia ei löydy. Ja jos johonkin kysymyksiä valtavasti liittyy, on se onnellisuus: Mikä on elämän pohjimmainen tarkoitus? Mikä tekee minut onnelliseksi? Kuinka onnellisuus tavoitetaan? Miksi kaikki muut vaikuttavat onnellisilta mutta minä en? Mitä meille tapahtuu kun kuolemme? Jos en koskaan saavutakkaan täyttä onnea, menikö elämäni hukkaan? Jos elänkin yksinäisenä ja onnettomana, oliko elämäni ja minä arvoton? Entä jos kuolema ehtii ennen onnea?

Osallistuin vuoden verran kansalaisopiston kurssille nimeltään Ihmiselämän tarkoitus, koska olen teinitytöstä lähtien potinut paikkaani maailmassa. Minun ja seuraavaksi nuorimman osallistujan ikäero taisi olla aika monta vuosikymmentä. Nuoresta iästäni huolimatta, (tai juuri siitä johtuen) oli hieman ahdistavaa huomata, että suurin osa heistä oli yhtä hakusessa suurten kysymysten äärellä kuin minäkin. Kesän tullessa jätin kurssin, sillä en ollut päässyt sen lähemmäksi vastauksia, joita etsin.

Törmäsin onnekseni jotakin lehteä selailemalla juttuun filosofista, joka kehotti vastausten sijaan etsimään kysymyksiä. Tuo iski minun pääkoppaani kuin kasa halkoja! Syntymän ja kuoleman välillä ehtii tapahtumaan kokonainen elämä, jota en halua käyttää fanaattiseen tai edes vähemmän fanaattiseen vastausten metsästämiseen. Vastauksia ei kuitenkaan tule löytymään täältä meidän tuntemastamme todellisuudesta.

Lopulta pohdintani johdatti minut sen kylmänkalsean tosiasian äärelle, jota ei kukaan eikä mikään ole koskaan pystynyt muuttamaan:kuolema korjaa meistä jokaisen. Me synnymme yksin, ja kuolemme yksin. Tähän satavarmaan seikkaan elämässäni on ollut tärkeää löytää rauha. Ja onnekseni olen sen saavuttanut. Joten kun minä lähden, on se milloin vain, lähden rauha sydämessä.

Kuolemanpelon selättäminen on tuonut minulle rohkeutta, jonka avulla olen valmis kaikkeen muuhunkin mitä elämä tarjoilee. Olen edelleen se teinityttö, joka ihmettelee paikkaansa 6 miljardin muun ihmisen joukossa ja on utelias näkemään mitä seuraavan kulman takana odottaa. Voisi sanoa, että olen jokseenkin peloton sekä elämän että kuoleman edessä. Kaikenkaikkiaan, jonkinlaisen oman elämän inventaarion jälkeen voin sanoa olevani tarpeeksi onnellinen ja onnellinen siitä.